ISOÄIDIN JA VAARIN LUONA

"Voiks mää tulla teille" "Onks tekemistä?" "Selvä, mää tuun junalla"
Seuraavana iltana kohta neljävuotias tyttärentytär saapuikin tätinsä kanssa junalla matkustaen, kahden vaihdon kautta.
Sesilia on toki  ollut Härmälässä Tuutin ja Vaarin luona elämänsä varrella useamman kerran. Aina on mukana ollut kuitenkin äiti ja isä ja sisarukset ja usein vielä suuri joukko serkkuja ja tätejä ja enoja.

  Minulle ja "vaarille" on valtava ilo aina kun lapset perheineen meille tulevat. Olen erityisen iloinen myös omien lasteni lämpimistä sisarusväleistä. Muistan myös tästä asiasta heille usein sanoa : että he vaalisivat sisarustensa perheiden kanssa ystävyyttä elämänsä loppuun saakka. On valtava rikkaus kun sisaret mielellään hoitavat toistensa lapsia ja viettävät aikaa yhdessä. Huippuhetkiä meille ovat myös tilanteet, missä kaikki yhdeksän lastenlasta eli serkukset saavat leikkiä ja touhuta yhdessä. Usein ne hetket ovat syntymäpäiviä tai joulunviettoa. Itselleni hienoimpia juhlia ovatkin nämä synttärit.
Toivon, että serkuksille jää muistoja näistä yhteisistä hetkistä, kuten itsellenikin on jäänyt lämpimiä muistoja hetkistä niiden serkkujeni kanssa, joita lapsenakin enemmän tapasin.Sisartani ja veljeänikin soisi enemmän tapaavan näin vanhempanakin.

Sesilian kanssa kävimme luistelemassa, Rulla-kulttuurikeskuksessa, jätskillä, hampparilla....Yhden lapsen kanssa on helppo mennä ja tulla. Pelkästään linja-automatka oli kokemus pienelle tytölle. Kävimme vaatekaupoissa ja sain tukea ja kannustusta mikä on minulle sopiva vaate. "Ihan jees"... Kimaltavat puvut olivat erityisesti Sesilian mieleen. Hänellä ei ollut pienintäkään hoppua pois kaupoista: tuo pikkunainen.

  Saunoimme yhdessä. Pienen tytön energia oli ihailtavaa. Kuumavesi oli väännetty kylmälle heti aluksi, luulin jo veden loppuneen....
 Hän "järjesteli" minun laukkukaaostani, haki rätin ja vähän "pyyhkäisi" pesukonetta senjälkeen kun oli minulle huomauttanut, että voisit ehkä vähän tuota luukkua pyyhkiä.Kun en sitä heti tehnyt, pienet kädet tekivät sen nopeasti ja hän lohdutti, että sinun ei enää tarvitse sitä pyyhkiä. Lelut, kirjat ja pelit levittäytyivät nopeasti. Sesilia nautti silminnähden huomiosta minkä sai minulta, vaarilta ja enoltaan. Ensimmäisen yön hän nukkui tätinsä vieressä, toisen yön ihan yksin lastenhuoneessa, kun täti oli ystävänsä luona. Sen hän oli jo miettinyt kotoa lähtiessään. Vaarin iltasadun jälkeen, silmät menivät kiinni ja rauhallista unta ritti aamuun asti.

Sesilian isosisko, kuten muutkin isommat lastenlapset ovat olleet yksinään meillä. Se on aina erilaista aikaa kun saa keskittyä ja tutustua yhteen tai kahteen pieneen ihmiseen. Poikani kaksospojat olivat meillä joulunaikaan pari yötä innoissaan  ilman vanhempiaan. Vanhimman tyttären pojat ovat usein enonsa ja tätinsä, jos on kotona, haltioissa täällä yksin ollessaan, kuten myös tyttären kaksostytöt. Kaikki upeita hetkiä, joita pitkään muistelee ja joista ammentaa itselleen paljon! Toivon mukaan näitä hetkiä tulee vielä lisää, toivottavasti  lastenlapset tulevat mielellään, niin kauan kun minulla ja vaarillaan henki pihisee. Tietenkin myös ne omat lapset. Tänäänkin ikävöin Sesilian energista touhuamista; olisi ehkä tullut muutama kaappikin siivottua. 

HIIHTOA JA ESIKOISEN SYNTYMÄ

Vuosi on vaihtunut. Hiihtokausi alkanut. Meidän perheessä on hiihdetty paljon. Puolisoni on osallistunut useampiin Pirkan Hiihtoihin ja lapsistakin osa Puolipirkkaan. Kun lapset olivat pieniä, he harrastivat ahkerasti hiihtoa ja osallistuivat erilaisiin hiihtokilpailuihin.Palkintoja on hyllyt täynnä. Toisilla enemmän ja toisilla vähän vähemmän.  Lasten isä toimi autonkuljettajana. Asuessamme Viljakkalassa; lapset kävivät hiihtokoulua, jota esikoiseni ansiokkaasti veti. Näistä ajoista on jäänyt kaikille lapsille ja itselleni halu hiihtää edelleen.

 Itse hiihtelin pikkutyttönä jonkinverran, mutta vasta puolisoni innoittamana löysin uudestaan hiihdon harrastuksekseni. Minulle se tuo hyvän olon ja hyvän mielen ja tunteen, että on harrastanut liikuntaa. Minä tosin hiihdän perinteistä ja viimeiseksi kyllä jään lasteni vauhdissa.

ESIKOISENI , pakkasvauva, kuten minulle sanottiin, täyttää huomenna 35 vuotta. Se tuntuu valtavan hienolta ja haikealta. Vuodet ovat kulkeneet vauhdilla ja paljon on upeita asioita tapahtunut.  Mahtuu tuohon aikaan toki omien vanhempien, anopin, sukulaisten, ystävien kuolemisiakin.

35 vuotta sitten asuimme puolisoni kanssa ensimmäisessä omassa Arava-laina asunnossa Hervannassa, kerrostalossa, kaksiossa. Tuntui hienolta asua omassa kodissa. Kävimme molemmat töissä, puolisoni opiskeli samanaikaisesti. Odotimme tietysti valtavan innokkaina tätä ensimmäistä lastamme. Kävimme perheneuvolassa. Siellä tapasimme myös ensimmäisen kerran samassa talossa asuvan pariskunnan .He odottivat myös esikoistaan ja myöhemmin meistä tulikin hyvät ystävät. Heille syntyi kolme lasta, jotka olivat samanikäisiä meidän silloisten lastemme kanssa. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Tämän perheen äiti, ystäväni menehtyi syöpään muutama vuosi sitten.

Laskettu aikani oli vasta 23. tammikuuta. Olin hyvässä kunnossa ja suunnittelin Helsinkiin lähtöä viikonlopuksi. Neuvolassa kuitenkin todettiin valkuaista virtsassa eli ns. raskausmyrkytys ja jouduinkin suoraan Tampereen Keskussairaalaan. Lääkäri sanoi perjantaina, että synnytys käynnistetään maanantaina.
Seuraavana päivänä lauantaina 12.1.1980, jota silloin vietettiin Loppiaispyhänä tunsin pahoinvointia ja luulin saaneeni vatsataudin ja pyysin puolisoani tuomaan Jaffaa minulle!

Synnytys oli käynnistynyt! Puolisoni ja anoppini olivat tulleet minua katsomaan. Minua valmisteltiin synnytykseen, otettiin sydänkäyrät ym. Puolisolleni annettiin ohje mennä ennen synnytyssaliin menoa tekemään kävelylenkki Kauppiin ja hän teki työtä käskettyä!

Palattuaan menimme synnytyssaliin ja supistukset tulivatkin vauhdilla. Sain ilokaasua ja puudutuksen, jotka vähän helpottivat oloani. Ensimmäisessä synnytyksessäni muistan kerran kirkaisseeni vaistomaisesti "Äiti" kun sattui kunnolla. Silloin sattui olemaan kipakka kätilö, joka sanoi, että " täällä ei sitten huudeta yhtään" josta olen jälkikäteen kyllä pahoillani ollut. Tosin sen jälkeen kuudessa seuraavassa synnytyksessäni, olen yrittänyt säästää voimiani kaikkeen muuhun kuin huutamiseen. Mutta kyllä huutaa saa, jos sattuu ja siltä tuntuu!

 Kello 21.15  12.1.80 meille syntyi normaalisti alatietä tummatukkainen, ruskeasilmäinen, hurmaava pikkutyttö . Synnytys kesti vain 3h55minuuttia. Tunsin olevani maailman onnellisin äiti kuten myös isä oli vierelläni. Tyttö tuli vähän liian nopeata ja oli hiukan keltainen raskausmyrkytykseni takia ja hän joutui keskososastolle tarkkailuun pariksi päiväksi. Isovanhemmat joutuivatkin ensimmäisen kerran ihastelemaan lapsenlastaan ikkunan takaa parvekkeelta, mikä oli silloisen keskolan tapa. Tytön mitat olivat 50cm ja 3220g. Meidän lapsistamme pienin syntyessään. Synnytys oli myös kaikkien nopein synnytyksistäni. Mutta sisukas ja hyvä oli ensimmäinen parkaisu!

Ensimmäisen lapsen hoito sujui hyvin vaikkakin tarkasti senajan neuvolan ohjeiden mukaan. Imetystä 5 minuuttia molemmin puolin , neljän tunnin välein! Tyttöni huusi lisäruokaa ja jouduinkin turvautumaan Tutteliin. No onneksi tästä tyttövauvasta kasvoi kuitenkin terve, ihana, ison sisarusparven vastuuntuntoinen esikoinen,  kaunis nainen. Hänellä on oma perhe ja heillä kaksi ihanaa poikalasta.

Hänkin hiihtelee edelleen!

Voi niitä ihania aikoja! Onnea rakas esikoiseni!