"Te olette ollut esimerkillinen kasvattaja ja turvallisen kodin luoja. Tämän johdosta Tasavallan presidentti tulee myöntämään Teille äitienpäivänä 12 toukokuuta 2013 Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 1 luokan mitalin kultaristeineen."
Näillä sanoilla alkoi kirje, jonka avasin työpäivästä väsyneenä muutama viikko sitten. Luin alkua uudelleen ja uudelleen, käsittämättä, että tarkoitetaan minua. Kun lopulta ymmärsin, että kirje oli minulle, kyyneleet virtasivat ja itkusta ei tahtonut tulla loppua. Asia kosketti minua syvästi. Kiipesin yläkertaan ja tiedustelin kotona olleilta kahdelta lapseltani, onko heillä jotakin tekemistä tämän asian kanssa? Selvisi, että lapset olivat hakeneet tunnustusta minulle. No tämä tieto lisäsi edelleen kyynelvirtaani, johon tyttärenikin yhtyi.
Elämässäni tärkeitä asioita ovat lapset perheineen. Toki tärkein henkilö maailmassa minulle on oma puolisoni, jonka kanssa olemme perheen perustaneet. Hän on minua tukenut niin iloissa kuin suruissakin. Ilman häntä minulla ei olisi näitä lapsiakaan. Kaikesta tästä olen kiitollinen ja uskon myös, että kaiken tämän pohjana on jotakin korkeampaa.Toivottavasti saamme elää, rakastaa ja kunnioittaa toisiamme vielä pitkään.
Äitienpäivänä puhutaan äideistä. Toivonkin kaikkien äitien nauttivan äitinä olostaan ja omista lapsistaan. Arvostan kyllä isiä ihan yhtä korkealle. Isätkin osaavat hoitaa omia lapsiaan ja kantaa vastuuutaan. Oma puolisoni on aina osallistunut täysillä lastenhoitoon. Oma poikani on omasta tahdostaan hoitanut kotona vajaa kaksivuotiaita kaksoispoikiaan kohta vuoden ajan.
Kunniamerkin otan nöyränä, kiitollisena ja ylpeänäkin vastaan. Äitinä olen viestittänyt omia ajatuksiani lapsilleni. Hakemukseen ei tosin vaikuttanut lasten lukumäärä vaan varmastikkin yhteiskunnalliset osallistumiseni, harrastukseni, kuten vanhempainyhdistystyö, partio, seurakunnan luottamustyö, opastustoiminta ja muut yhdistykset.
Minulle? Kyllä. Kiitos. Kiitos myös onnitteluista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti