Vuosi on vaihtunut. Hiihtokausi alkanut. Meidän perheessä on hiihdetty paljon. Puolisoni on osallistunut useampiin Pirkan Hiihtoihin ja lapsistakin osa Puolipirkkaan. Kun lapset olivat pieniä, he harrastivat ahkerasti hiihtoa ja osallistuivat erilaisiin hiihtokilpailuihin.Palkintoja on hyllyt täynnä. Toisilla enemmän ja toisilla vähän vähemmän. Lasten isä toimi autonkuljettajana. Asuessamme Viljakkalassa; lapset kävivät hiihtokoulua, jota esikoiseni ansiokkaasti veti. Näistä ajoista on jäänyt kaikille lapsille ja itselleni halu hiihtää edelleen.
Itse hiihtelin pikkutyttönä jonkinverran, mutta vasta puolisoni innoittamana löysin uudestaan hiihdon harrastuksekseni. Minulle se tuo hyvän olon ja hyvän mielen ja tunteen, että on harrastanut liikuntaa. Minä tosin hiihdän perinteistä ja viimeiseksi kyllä jään lasteni vauhdissa.
ESIKOISENI , pakkasvauva, kuten minulle sanottiin, täyttää huomenna 35 vuotta. Se tuntuu valtavan hienolta ja haikealta. Vuodet ovat kulkeneet vauhdilla ja paljon on upeita asioita tapahtunut. Mahtuu tuohon aikaan toki omien vanhempien, anopin, sukulaisten, ystävien kuolemisiakin.
35 vuotta sitten asuimme puolisoni kanssa ensimmäisessä omassa Arava-laina asunnossa Hervannassa, kerrostalossa, kaksiossa. Tuntui hienolta asua omassa kodissa. Kävimme molemmat töissä, puolisoni opiskeli samanaikaisesti. Odotimme tietysti valtavan innokkaina tätä ensimmäistä lastamme. Kävimme perheneuvolassa. Siellä tapasimme myös ensimmäisen kerran samassa talossa asuvan pariskunnan .He odottivat myös esikoistaan ja myöhemmin meistä tulikin hyvät ystävät. Heille syntyi kolme lasta, jotka olivat samanikäisiä meidän silloisten lastemme kanssa. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Tämän perheen äiti, ystäväni menehtyi syöpään muutama vuosi sitten.
Laskettu aikani oli vasta 23. tammikuuta. Olin hyvässä kunnossa ja suunnittelin Helsinkiin lähtöä viikonlopuksi. Neuvolassa kuitenkin todettiin valkuaista virtsassa eli ns. raskausmyrkytys ja jouduinkin suoraan Tampereen Keskussairaalaan. Lääkäri sanoi perjantaina, että synnytys käynnistetään maanantaina.
Seuraavana päivänä lauantaina 12.1.1980, jota silloin vietettiin Loppiaispyhänä tunsin pahoinvointia ja luulin saaneeni vatsataudin ja pyysin puolisoani tuomaan Jaffaa minulle!
Synnytys oli käynnistynyt! Puolisoni ja anoppini olivat tulleet minua katsomaan. Minua valmisteltiin synnytykseen, otettiin sydänkäyrät ym. Puolisolleni annettiin ohje mennä ennen synnytyssaliin menoa tekemään kävelylenkki Kauppiin ja hän teki työtä käskettyä!
Palattuaan menimme synnytyssaliin ja supistukset tulivatkin vauhdilla. Sain ilokaasua ja puudutuksen, jotka vähän helpottivat oloani. Ensimmäisessä synnytyksessäni muistan kerran kirkaisseeni vaistomaisesti "Äiti" kun sattui kunnolla. Silloin sattui olemaan kipakka kätilö, joka sanoi, että " täällä ei sitten huudeta yhtään" josta olen jälkikäteen kyllä pahoillani ollut. Tosin sen jälkeen kuudessa seuraavassa synnytyksessäni, olen yrittänyt säästää voimiani kaikkeen muuhun kuin huutamiseen. Mutta kyllä huutaa saa, jos sattuu ja siltä tuntuu!
Kello 21.15 12.1.80 meille syntyi normaalisti alatietä tummatukkainen, ruskeasilmäinen, hurmaava pikkutyttö . Synnytys kesti vain 3h55minuuttia. Tunsin olevani maailman onnellisin äiti kuten myös isä oli vierelläni. Tyttö tuli vähän liian nopeata ja oli hiukan keltainen raskausmyrkytykseni takia ja hän joutui keskososastolle tarkkailuun pariksi päiväksi. Isovanhemmat joutuivatkin ensimmäisen kerran ihastelemaan lapsenlastaan ikkunan takaa parvekkeelta, mikä oli silloisen keskolan tapa. Tytön mitat olivat 50cm ja 3220g. Meidän lapsistamme pienin syntyessään. Synnytys oli myös kaikkien nopein synnytyksistäni. Mutta sisukas ja hyvä oli ensimmäinen parkaisu!
Ensimmäisen lapsen hoito sujui hyvin vaikkakin tarkasti senajan neuvolan ohjeiden mukaan. Imetystä 5 minuuttia molemmin puolin , neljän tunnin välein! Tyttöni huusi lisäruokaa ja jouduinkin turvautumaan Tutteliin. No onneksi tästä tyttövauvasta kasvoi kuitenkin terve, ihana, ison sisarusparven vastuuntuntoinen esikoinen, kaunis nainen. Hänellä on oma perhe ja heillä kaksi ihanaa poikalasta.
Hänkin hiihtelee edelleen!
Voi niitä ihania aikoja! Onnea rakas esikoiseni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti