Tänään ajoimme autolla Lempäälän vanhan kirkon eteen ja lähdimme siitä puolisoni kanssa pyörillä kohti Viialaa. Nuori naispappi sattui tulemaan juuri paikalle ja toivotti meille iloisesti hyvää pyöräreissua, mikä tuntui tosi mukavalta!
Ensimmäinen etappi oli noin 8 kilometrin päässä eli käännyimme tuttuakin tutummalle hiekkatielle.
Koko lapsuuteni vietin joka ainoan kesän tämän tien päässä, kesäpaikassamme. Myös puolisoni ja lapsemme viettivät täällä monta kesäistä, kaunista hetkeä. Teineinä kävimme viettämässä viikonloppua täällä. Puolisoni kanssa juoksimme nuorenaparina lenkkejä vanhan tien yli ja meillä oli tapana laskea; montako autoa tulee; niin monta lasta me tulemme saamaan....
Jokainen tien käännös ja mutka, kaikki kumpareet muistuivat heti mieleeni. Nuuhkin sisääni tien hajuja ja sama tuoksu ja muistot tulvahtivat mieleeni jostakin kaukaa. Tunnekuohua ei voinut pidätellä, silmiini nousivat kyyneleet.
Ajoimme metsän laitaan, mistä hyvin saatoin nähdä lapsuuteni kesäpaikan. Kaikki näytti ulkoapäin melkein samalta kuin ne olivat aina olleet. Tuntui oudolta katsella ulkopuolisena tutun näköistä paikkaa ja mieli olisi halunnut marssia sisälle.... Poikani kysyi kotona, oliko pakko mennä sinne fiilistelemään: niinpä....
Jatkoimme kuitenkin Viialan kautta, Hulauksen kautta kohti Mattilan kylää. Tätä tietä puolisoni on juossut monasti ja tällä tiellä myös veljeni lapset pyöräilivat lapsina mukana reissussa. Köpin sillalla on käyty onkimassa. Matkalla poikkesimme vielä serkkkuani tapaamassa ja vanhoja muistojahan siinä taas tuli mieleen.
Matka takaisin Lempäälän kirkollle oli lyhyt. Matkaa koko reissusta kertyi ehkä 35 km, mutta sitäkin enemmän muistoja ja ajatuksia.
Muistot nousevat taas pintaan, ehkäpä yöllä kertaan näitä vuosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti