
Kaikki tunsivat toisensa, ehkä liikaakin, aikuisen näkökulmasta. Aika kuultaa muistot, sanotaan. Olemme käyneet useinkin katsomassa vanhoja tuttuja paikkoja.
Tänään teimme puolisoni kanssa pyöräretken vanhalle kotiseudulle. Aloitimme matkamme Hämeenkyrön Päivölästä. Siellä seuraintalolla tanssittiin esikoistyttäremme häitä elokuussa 2004. Paikka on edelleen upea juhlien järjestelylle. Sieltä matka jatkui Viljakkalan Koivistonkylän, Nisun, Komin kautta Inkulan uudelle sillalle. Joka kylässä on taloja, joissa asui aikoinaan tuttuja perheitä tai lasten kavereita. Mietimme mitä mahtaa heille kaikille kuulua nykyään. Talojen pihat olivat kovin hiljaisia, maanantain aamupäivä oli rauhallinen. Tätä yli 30 kilometrin lenkkiä puolisollani oli tapana juosta silloiin 25 vuotta sitten. Nyt ihmettelimme, kuinka kaikki mäet ovat kasvaneet! Puhisimme pyörillä soraisia ja kuoppaisia teitä ylös ja alas. Ylöjärvi, johon Viljakkala nykyään on liitetty, saisi kyllä parantaa teiden laatua. Pelkäsin renkaiden hajoavan tai kaatuvani sepeliin. Aika ja ikä tekee tehtävänsä, välimatkat olivat pitempiä kuin ennen!

Pyöräilimme kylän keskustaan. Kylässä ei ole enää kauppoja, ei omaa apteekkia,Ylöjärven apteekin sivupiste kylläkin, ei oikeata kirjastoa. Vanha kunnantalo on tyhjillään olevan näköinen, se kuitenkin toimii nuorison kokoontumispaikkana. Keskusta näytti surullisen hiljaiselta. Uudessa kioskissa oli ystävälinen palvelu. Tie uusittuun kouluun oli uusi ja leveä.Puistot olivat rehevöityneet. Entisessä kodissamme näkyi asuvan taas lapsia, jotka leikkivät pihalla. Ympärille oli tullut paljon uusia taloja. Loppumatka takaisin Päivölään oli sekin entistä mäkisempi, mutta kaunis.
Muistot, kauniit muistot, monet tapahtumat, lasten syntymät vyöryivät mieleeni. Haikeus ja ikävä nousivat pintaan. Se oli hienoa aikaa, työntäyteistä, elämän makuista. Eteenpäin oli kuitenkin mieli. Aina se aika ei tainnut tarkkaan muistellen olla kuitenkaan ihan helppoa. Aika kuultaa muistot, unessa ne jälleen palaavat.